Colombo

Paluu Colomboon! Parin tunnin matka taittuu taas vaihteeksi bussilla, nyt tosin yksityisesti operoidulla eli somin pitsiverhoin varustetulla rakkineella. Kuski on tälläkin kertaa maaninen ja vaikuttaa nauttivan typerien riskien ottamisesta. Srilankalainen pop raikaa radiosta ja saa aikaan epätodellisen tunteen: joskohan kuitenkin päästään perille asti.

Colombo on laajalle levittäytynyt kaupunki, jokaisen kaupunkisuunnittelijan painajainen. Pieni hotellimme on varsin kiva mutta sijaitsee himppusen syrjässä: tuktukilla sieltä puksuttelee pelipaikoille välillä yli puoli tuntia.

Omistamme yhden päivän kauppojen kiertelylle. Kiinnostavat putiikit on ripoteltu ympäri kaupunkia, joten aina paikkaa vaihtaessa pitää hypätä kolmipyöräiseen. Täällä sentään monissa tuktukeissa on mittarit - taivaallista, ei tarvitse tingata!

Sri Lankassa tehdään kauniita, värikkäitä kankaita. Nautinkin naisten kaupunkiasujen katselemisesta suuresti, ja samalla skandinaavinen minimalismi alkaa (taas kerran) tuntua maailman typerimmältä tyyliltä. Ostan kuuluisasta Barefoot-kaupasta sekä reilun kaupan myymälä Selynistä itselleni muutaman tunikan ja paidan ja toivon hartaasti, että ne näyttävät yhtä kauniilta ja käyttölelpoisilta vielä kotonakin.

Trip Advisor on vinkannut, että Selynin kupeesta löytyy saarivaltion parasta kahvia. Koska olemme eläneet teellä ja vain etäisesti kahvia muistuttavilla haaleilla liemillä viimeiset kolme viikkoa, kyseisessä kahvilassa on käytävä. Kuppila on vaatimattoman näköinen, mutta heti ovea avatessa nenään leijuu taivaallinen kahvipapujen tuoksu.

Kahvilan nurkassa istuu leppoisan oloinen vanhempi herra, joka alkaakin heti juttusille. Käy ilmi, että mies on Amerikasta ja asunut Colombossa viimeiset 35 vuotta. Olen kuumuudesta vähän väsähtänyt enkä jaksaisi niin kauheasti small talkata, mutta niin vain käy, että kohta huomaamme istuneemme uuden ystävämme Henryn seurassa pitkälti yli kaksi tuntia. Hän osoittautuu melkoiseksi tarinaniskijäksi: on mahtavaa kuulla, miten pääkaupunki ja koko Sri Lanka ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet ("kun tulin, vesipuhvelit uivat kaupungin kanavissa") ja mihin maa on menossa. Missään vaiheessa ei selviä, mikä Henry on tarkalleen ottaen miehiään, mutta jonkin sortin akateemikko on kyseessä. Sri Lankaan hän päätyi alun perin sattumalta tutustuttuaan 1960-luvulla Lontoossa erääseen colombolaiseen tutkijaan (kyse oli tietysti konferenssista, jonne hän oli matkannut kuuntelemaan Allen Ginsbergiä ja muita aikansa kulttuurivaikuttajia). Henry on utelias, loistava keskustelija ja harvinaisen sivistynyt - saamme selittää hänelle ummet ja lammet myös Suomen asioista, kuten koulutusjärjestelmästä ja tärkeimmistä elinkeinoista.

Siinä uskonnoista, Amerikan politiikasta ja kirjallisuudesta puhuessamme ja hyvää kahvia lipittäessämme on hauska huomata, että nämä tämmöiset kohtaamiset ovat oikeastaan parasta, mitä matkoilla voi tapahtua. Yhtäkkiä aika pysähtyy, ei ole kiire minnekään, ja seuraasi on jotenkin tupsahtanut kiinnostava ihminen maailman toiselta kolkalta. On hauskaa vertailla ajatuksia ja kokemuksia ilman sen kummempia ennakkoluuloja: olemme vain kourallinen ihmisiä, jotka ovat sattumalta päätyneet tähän samaiseen kahvilaan. Tiet risteävät hetkeksi, ja sitten jatkamme taas tahoillemme, mutta jotain rikastuttavaa on taas tarttunut mukaan.

(Huvittavaa kyllä, törmäämme Henryyn vielä saman päivän iltana toisella puolella kaupunkia - ravintolassa, jota hän on meille suositellut. Se on hänen kantapaikkansa, eikä ihme. Ruoka on juuri niin hyvää kuin sen viimeisenä matkapäivänä sopii ollakin. Myös täällä jäämme joksikin aikaa suustamme kiinni; myös Henryn seuralainen, australialainen miekkonen, on samaa kaliiperia - ihminen, jonka kanssa jutut eivät heti lopu kesken.)

Rinkkoja viimeistä kertaa pakatessa olo on haikea, mutta loma on tehnyt tehtävänsä - kotiinkin on mukava mennä (haaveilen maidosta ja korvapuusteista). Rinkat ovat itse asiassa omituisen tyhjät, sillä olemme jättäneet vaatteitamme ja kenkiämme matkan varrella milloin juna-asemien edessä kerjääville vanhuksille, milloin pääkaupungin Punaisen Ristin toimistolle. Toivottavasti niistä on hyötyä jollekin.

Matkasepustuksia kertyikin näköjään monen postauksen edestä, mutta ihan hyvä niin. Ehkä se osoittaa, että matka oli monin tavoin antoisa ja ajatuksia herättävä. Enkä ihmettele, miksi niin moni Sri Lankassa käynyt palaa. Se on erityinen, omintakeinen ja monipuolinen maa, jonka kovia kokeneille ihmisille toivon yhä valoisampaa tulevaisuutta.

Bentota

En ole ollut koskaan ennen joulua poissa Suomessa, ja vähän oudolta se kyllä tuntuu. Bentotan-hotellimme osoittautuu ylihintaiseksi ja aika rasittavaksi paikaksi: aiemmalta reissulta tuttu paikallisten lämpimyys loistaa poissaolollaan. Puitteet ovat pääosin kohdillaan, mutta hotellista puuttuu sielu. Paikan omistaja, pullea brittimies, vaikuttaa saapuneen näille leveysasteille rupiankuvat silmissään.

Samaa mentaliteettia on havaittavissa Bentotassa muuallakin. Kadunvarren hedelmämummo onnistuu kiskomaan meiltä törkeän hinnan parista hassusta mangosta ja vesimelonista. Sen siitä saa, kun laskukone päässä ei raksuta herkeämättä. Muutama euro ei tietenkään heilauta meidän onnekkaiden matkabudjettia mihinkään suuntaan, mutta kuten jo aiemmin manasin, huijaaminen tekee vihaiseksi. Ymmärrän hyvin, että me valkonaamat maksamme kaikesta täällä pientä ekstraa, mutta tällöin se on ikään kuin molemmin puolin hyväksytty asia. Sen sijaan epärehellinen vedättäminen ottaa päähän. Erityisesti viattoman näköiseltä mangomummolta!

Täällä myös kyllästymme liikenteeseen lopullisesti. Jos haluaa hotellilta pois, on liikuttava yhtä ainoaa päätietä pitkin. Ja sitä samaista tietä kaahaavat autot, bussit ja tuktukit kuin maailmanlopun alta pois. Tuntuu että on hengenvaarassa joka ikinen hetki. Tältä hengenvaaralta meitä ovat kuitenkin pelastamassa kymmenet ja kymmenet riksakuskit, jotka eivät ota ymmärtääkseen, että turisti saattaa joskus haluta myös kävellä. "Why not?" he kysyvät, kun kieltäydymme kyydistä tuhannetta kertaa.

Mutta onhan sitä myös monenlaista hyvää. Jouluaaton illallisen nautimme aivan mainiossa, kynttilöin valaistussa kalaravintolassa. Ja paria päivää myöhemmin onnistumme järjestämään itsemme dinnerille srilankalais-sveitsiläisen pariskunnan kotiin seuraavaan kylään. Heillä on kotonaan pieni majatalo, ja ruokaakin tarjotaan, jos sitä keksii hyvissä ajoin tiedustella. Lusikoin vatsaani elämäni parhaan kalakeiton: harmaan, surkeannäköisen liemen, jonka pohjalla on pientä kalahakkelusta. Näen siitä melkeinpä unia vieläkin.

Säät eivät näinä päivänä suosi, vaan taivas on harmaa aamusta iltaan. Erityisesti joulupäivä piirtyykin mieleen aivan erityisenä, sillä illalla nousee kunnon myrsky. Meri pauhaa - siis todella pauhaa -, palmut taipuvat katkeamispisteeseen, ja sähkötkin katkeavat tunneiksi. Hotellin ravintola suljetaan, mutta ystävällistä kyllä saamme satsit ranskalaisia ja kalaa kiikutettuna huoneeseemme. Ne maistuvat ihanilta. Lauri onnistuu jollain ilveellä huiputtamaan Netflixiä, joten vietämme joulupäivän illan paitsi kirjoja ahmien, myös erinomaista brittidekkaria Broadchurchia vahdaten. Oikeastaan olen yhtäkkiä kauhean tyytyväinen. Erilainen, yhtä aikaa myrskyävä mutta todella levollinen joulu.

Weligama - Galle

Sri Lanka tuntuu jo aika kaukaiselta, kun tuolla sohjossa kahlaa. Tänään selvisi sekin, että hienosti palvelleessa kumisaappaassa taitaa olla reikä. Nössömäisestä talvesta huolimatta palaan vielä hetkeksi lomasaarellemme, on nimittäin pari mainitsemisen arvoista juttua.

Weligamaan saavumme tavallistakin rähjäisemmällä tuktukilla, joka tietysti hyytyy luksusresortillemme vievässä mäessä. Joudumme työntöhommiin, eikä sitten kai ole mikään ihme, ettei vartija ole päästää meitä sisään ennen kuin olemme vakuuttaneet, että juu kyllä meillä on varaus.

Luksusresorttimme on sitä mallia, ettei itse oikein saisi tehdä mitään, kuten noutaa virkistävää juomaa viereisen talon baarista. Pitäisi lähettää henkilökunta asialle. Meille tarjotaan myös golfkärryä, jolla voisimme ajella kahden talon päähän illalliselle. Sehän naurattaa.

Heräämme aikaisin katsomaan auringonnousua, mutta taivas on taas pilvessä. Se ei silti haittaa: meri on hurjan kaunis, ja kaukana horisontissa erottaa pilvenpiirtäjän kokoisia valtamerialuksia. Mahtaa niitä kismittää, kun joutuvat tämänkin nyppylän kiertämään.

 

 

 

Luksusresortin jälkeen jatkamme Galleen, jonka 1700-luvulta peräisin oleva komea vanha kaupunki on hollantilaisten käsialaa. Sitä ympäröivät ikivanhat muurit, jotka suojasivat linnaketta myös tsunamilta kymmenen vuotta sitten. Uuden Gallen puolelle aallot sen sijaan hyökyivät valtoimenaan, ja katastrofi vaati aivan liian monen ihmisen hengen.

Galle Fort on hämmentävä paikka, sillä se tuntuu yhtäkkiä todella länsimaiselta söpöine kahviloineen ja monipuolisine ravintoloineen. Syömme pahuksen hyvät hampurilaiset ja ihmettelemme vaatteita, jotka ovat melkeinpä eurooppalaisissa hinnoissa. Mieleen hiipii jopa pieni pettymys: ei vielä tätä. Toisaalta autenttisempi todellisuus odottaa vain kilometrin päässä hedelmä- ja maustetorilla, missä joudumme pian monenlaisten kauppiaiden piirittämäksi. Sen jälkeen - paradoksaalista kyllä - vanhan kaupungin tarjoama hengähdyshetki on taas paikallaan.

Sellaisista hetkistä saavat kuitenkin vain unelmoida lapset, joita tapaamme noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Kyseessä on lasten vastaanottokeskus, jonka kunnostusta on johtanut suomalainen Pentti-Oskari Kangas yhdessä vaimonsa kanssa. Nyt sinne sijoitetulla lapsilla, joita on toistasataa, on käytössään muun muassa suihkut sekä parikymmentä ompelukonetta. Kirjastokin on perustettu, mutta kirjoja on vielä kovin vähän.

Lapset ovat suurelta osin orpoja tai muuten heitteille joutuneita. Osa on jäänyt kiinni näpistelystä tai vastaavasta, ja niinpä paikka muistuttikin ennen suomalaisten tuloa lasten vankilaa. Nyt osa lapsista on joulun vuoksi perheidensä luona - jos sellainen siis sattuu olemaan - mutta paikalla olevat tytöt ja pojat jäävät lähtemättömästi mieleeni. Niin uteliaita ja leveitä hymyjä en muista ennen nähneeni. Vaikka valokuvaaminen tuntuu aluksi kyseenalaiselta, tytöt kuitenkin innostuvat poseeraamaan ja ilahtuvat omat kuvansa nähdessään. Hurmaavia nuoria leidejä, jotka Pentti-Oskarin mukaan tulevat karujakin karummista oloista. "Sri Lankassa on pieni, rikas eliitti, ja sitten on ihmisiä, joilla ei ole mitään. Ja sillä, ettei ole mitään, tarkoitan sitä, mitä jää, kun muurahaisen keittää seitsemässä eri vedessä. Sitä tarkoittaa täällä se, ettei ole mitään."

En tietenkään voi olla miettimättä kaikkea sitä tavarapaljoutta, jonka keskelle kotona tapaamme itsemme hukuttaa. Murto-osakin siitä kaikesta olisi täällä pieni ihme. Harmittaa, ettemme tulleet ostaneeksi matkan varrelta enempää kuin muovikassillisen karkkia lapsille tuliaisiksi. "Karkkia täällä jaetaan ehkä kerran-pari vuodessa."

Pentti-Oskarin kirjoittama blogi toimii uskollisena matkaseuralaisena koko loppureissun ajan. Tsunamista saakka Sri Lankassa hyväntekeväisyyttä harjoittanut pariskunta on saanut paljon aikaan. Ehdimme jutella jonkun aikaa tämän erikoisen maan tilanteesta ja tulevaisuudesta, joka ei tietenkään voi rakentua yksinomaan tällaisten ruohonjuuritason - vaikka sitäkin merkittävämpien - auttajien varaan. Ihmiset on saatava auttamaan itse itseään.

Keskustelut nousevat mieleen Suomessa, missä muuan ex-suurlähettiläs lyttää nykyisen kehitysavun tuoreessa kirjassaan (jota en siis ole lukenut, eipä sillä). Pentti-Oskari mainitsi jotenkin nasevasti, miten Suomessa on helppo huudella, että autetaan nyt ensin näitä meidän oman kansan köyhiä. Vaan harvoinpa nämä samat huutelijat heitäkään auttavat. Leukojen louskutushan on ihan ilmaista. (Tiedän: tämän kirjoittaa ihminen, joka tuossa muutamaa kappaletta aiemmin löhöili kalliin resortin uima-altaalla. Taisimme nähdä todelliset ääripäät.)

Gallessa ehdimme vielä ajella bussilla, jonka seinä on kohdaltani irti. Onneksi tällä kertaa matka on lyhyt ja vauhti aiempaa maltillisempi. Nukahdamme rannalle, törmäämme samalla rannalla opiskelukaveriini (!), ihailemme valkoista majakkaa ja seuraamme, miten väkeä virtaa iltamyöhällä vanhan kaupungin ytimessä sijaitsevaan kauniisen moskeijaan. Niin ja herpaannumme pieneksi hetkeksi ja löydämme itsemme joltain pirun maustefarmilta, jonne kiero riksakuskimme meidät ajeluttaa heti, kun silmä vähän välttää. Siinä kohtaa meinaa hermo pettää, ja suivaantuminen taitaa tällä kertaa ylittää kielimuurin, sillä matka jatkuu pikapuoliin ilman ensimmäistäkään maustepussikauppaa ja ilman tippejä. (Tippejä on Sri Lankassa mukavaa ja tärkeää antaa, mutta näistä petkutushommista niitä ei sentään heru.)

Jouluaaton aamuna hyppäämme vielä kertaalleen junaan. Matkaa Bentotaan, viimeiseen stoppiimme ennen Colomboa, on tunnin verran. Istumapaikkoja ei löydy, joten asettaudumme rinkkoinemme junan eteiseen. Pian seuraamme liittyy paikallinen nuori pari: mies asettelee sanomalehden huolellisesti istuma-alustaksi ja auttaa sitten tyttöystävänsä viereensä. Siinä sitten istuvat oviaukossa jalat ulkona roikkuen aikamoisessa vauhdissa ja syövät evääksi tekemiään leipiä. Tarjoavat niitä ystävällisesti meillekin. Olo ei ole järin jouluisa, mutta kuitenkin erityinen.

Tangalla - Mirissa

Ensimmäinen rannikkokohde kantaa nimeä Tangalla. Se on mukavan turmeltumaton pikku kylänen, minkä tosin tajuan kunnolla vasta myöhemmin. Kaupungin keskusta on sanalla sanoen ruma: mitään ei ole kaunisteltu turisteille.

Asumme pienessä bungalowissa, söpössä pyöreässä majassa, jossa tosin majoittuu myös legioona eväitämme vaanivia muurahaisia. Vietämme päivän rannalla. On niin tuulista, että pokkarini lepattaa uhkaavasti, kun jätän sen hetkeksi paikoilleen. Rantatuolin alla nukkuu koira, joka on kaivanut hiekkaan mukavan kuopan.

Aallot ovat isoja mutta ranta onneksi matala. Jotain veden voimasta kertoo kuitenkin se, että se vie aurinkolasini mennessään, kun olen kahlailemassa ja aalto yllättää. Tunnen lasit vielä jalallani hiekassa, mutta seuraava aalto vie ne lopullisesti mukanaan.

Lomaan alkaa jo tulla rutiineja. Pääsen lukemisen makuun ja kannan kirjaa koko ajan mukanani. Ruokakaupasta ostetaan joka kerta aiankin banaaneja, suolakeksejä ja Mentoksia. Lounaaksi tulee usein syötyä paistetut kasvisnuudelit, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan maistuvat joka kerta hyvältä. Srilankalaiset hallitsevat mausteensa.

Mirissa on jo turistisempi mutta edelleen aivan viehättävä paikka. Se tuntuu vetävän etenkin surffareita puoleensa. Asumme pienessä villassa, jonka takapihalla kasvaa banaani- ja passionpuita. Pienessä kaktuksen näköisessä pensaassa tönöttää keskellä ananas: en ole tiennyt, että niitä ei noukitakaan puista.

Sisällä on ihanan viileää, ja kroonisesti kosteat vaatteet alkavat vihdoin kuivua. Vaatteista puheen ollen: niitä on mukana ihanan vähän, ja vieläkin olisi voinut karsia. Edelliseen majapaikkaan jätimme kovia kokeneet lenkkarimme ja vuorella tarvitut lämpimät vaatteet. Laurin lenkkareista pohjat olivat jo pudonneet. Naureskelimme niiden pehmeille pohjille, kunnes oppaamme palautti meidän maan - nimenomaan tämän maan - pinnalle: "Täällä pohjat liimattaisiin takaisin."

Mirissan rannalta löytyy hieman yllättäen suoranainen trendiravintola, jonka ovat kansoittaneet rakkaat länsinaapurimme. Ruoka on tämän maan mittapuulla kallista mutta kieltämättä hyvää. Tarjolla on jopa gourmet-tyyppisiä hampurilaisia. Silti tuntuu hölmöltä istua yhtäkkiä niin tutun tuntuisessa ympäristössä, missä kaikki vieraus ja outous loistaa poissaolollaan. Olo on kummallisesti vähän pettynyt.

Mirissasta löytyy myös yksi reissun viehättävimmistä ravintoloista. Tai oikeastaan se on takapiha. Paikkaa pyörittää suuri paikallinen perhe: kauhan varressa häärää herkästi hymyileviä naisia, jotka käyvät välillä myös jututtamassa asiakkaitaan. Tarjoilijat edustavat montaa eri sukupolvea: papaijamehut kantaa pöytään sympaattinen isoisä; tilauksemme ottaa vastaan noin kymmenvuotias, vakuuttavan ammattitaitoinen tyttö. Paikka on kuuluisaa rotileivästään, joka täällä tarkoittaa ohuita lettusia, jotka on täytetty yksinkertaisilla mutta ah niin maukkailla täytteillä. Myös kottu on suosittua: se on kenties maailman äänekkäimmin valmistettava ruoka, jossa ohutta rotileipää hakataan silpuksi ohuilla metallilevyillä yhdessä muiden ainesosien, kuten paistettujen vihannesten kanssa.

Rannalle vievä oikopolku kulkee pienen joen vartta. Se on harmillisen likainen, rantoihin on ajautunut monenlaista roskaa. Yhdessä joenmutkassa joukko poikia on ongella. Kysyn, tuleeko kalaa. He nyökkäävät ujosti ja nostavat ämpäriä näytille. Sen pohjalla sätkii monta eväkästä.

Mirissassa nukuttaa makeasti. Aamulla herään haikaroiden naukumiseen. Ääni on tullut tutuksi jo aiemmilta päiviltä. Pienet valkoiset haikarat, joita etenekin riisipellot ovat täynnä, eivät rääy kuten Suomeen kesällä lentävät lajitoverinsa: ne todella naukuvat. Miau.

Yala

Viidakkoseikkailumme jatkuvat. Tämänkertaisen välietapin matkustamme vaihteeksi bussilla, jotka ovat diplomaattisesti sanoen verenpainetta nostattavia rakkineita.

Istumme takapenkillä uskomattomassa liiskassa - siinä missä Suomessa samalle penkkirivistöllä istuutuisi neljä ihmistä, Sri Lankassa käytetään hyödyksi myös ne olemattomat sentit. Niinpä meitä nököttää sardiineina purkissa ehkä noin kahdeksan matkustajaa.

Busseihin liittyy täällä käsittämätön ristiriita. Maassa, jossa kenelläkään ei tunnu olevan koskaan kiire minnekään ja jossa kelloon ja aikatauluihin suhtaudutaan äärimmäisen rennosti, bussit kaahaavat koko muun yhteiskunnan edestä. Pysäkeillä ne eivät suinkaan pysähdy, vaan ihmiset hyppäävät vauhdissa kyytiin ja hinaavat itsensä käsivoimin bussiin sisälle (ovet ovat myös busseissa auki koko ajan). Näemme upeita suorituksia muun muassa monilta vanhuksilta (ja samalla alamme ymmärtää, miksi busseja ei suositella alle kymmenvuotiaille). Töötti on koko ajan pohjassa.

On oikeastaan hyvä istua liiskana takarivissä, koska silloin ei näe, mitä tiellä tapahtuu. Bussit käyttävät häikäilemättä hyväkseen isoimman etua ja ohittelevat, milloin huvittaa (lue: koko ajan). Pienemmät autot ja tuktukit kurvaavat turvaan pientareen puolelle. Liikenne onkin yksi Sri Lankan ikävimmistä puolista: kävellessäkin saa olla jatkuvasti varuillaan, sillä pientareet ovat kapeita. Olemme kieltämättä huojentuneita, kun bussimatka on osaltamme ohi. Silti sekin oli kokemus, josta olen iloinen - se on arkipäivää täällä eläville.

Seuraavat pari yötä majailemme pikkuruisella "kesämökillä", joka on rakennettu parin kilometrin päähän päätiestä. On ihanaa laiskotella: makaan tuntikausia takapihan sohvalla, teen ristikoita ja luen. Illalla emäntämme valmistaa meille hävyttömän maukkaan illallisen, joka koostuu riisistä ja muutamista kasvispohjaisista curryista. Makuaisti alkaa jo tottua tuikeisiin mausteisiin, ja lieskat pysyvät suussa maltillisina.

Pihapiirissä temmeltää lauma apinoita. Ne loikkivat uskomattoman ketterästi oksalta toiselle. Silloin tällöin pihaan on möngertänyt kuulemma myös krokotiili ("mutta ne eivät ikinä tule terassille saakka"). Norsujakin saattaa onnekas nähdä.

Eläinten vallankumous alkaa kuitenkin kunnolla pimeän tultua. Hyönteistä ja itikkaa on jos jonkinlaista. Vessassa käydessä pitää muistaa tarkistaa, ettei pöntön kannen alla majaile skorpioneja. Lauri onnistuu bongaamaan suihkutiloista yhden kämmenen kokoisen hämähäkin mutta kertoo siitä viisaasti vasta muutamaa päivää myöhemmin.

Onneksi nukumme mukavasti hyttysverkon paremmalla puolella.

Pomppaamme (jälleen, huoh) ylös ennen aamunkoittoa, kun safarijeeppi rymistelee pihaan. Ajamme tunnin matkan Yalan kansallispuistoon, joka on kuuluisa ennen kaikkea leopardeistaan. Maisema on huikean kaunis, kuin vaaleanpunainen valo kajastaa horisontissa. Mietin, että tältä ehkä näyttää Afrikassa.

Luonnonpuistoon saavuttaessa autoon hyppää mukaan pakollinen tracker, joka harmi kyllä tekee poikkeuksen toistaiseksi reissullamme tapaamiimme erinomaisiin oppaisiin. Tämän englannin taito ei mitenkään meinaa riittää järkevään keskusteluun, ja joudumme arvailemaan puolet kaikesta sepustetusta.

Onneksi luonto puhuu puolestaan. Näemme muun muassa riikinkukkoja, krokotiileja, vesipuhveleita, täplikkäitä pikku peuroja sekä omia suosikkejani, Pumba-villisikoja (kyllä, niillä on pikkuruiset käyrät torahampaat, elämää nähnyt olemus ja lankamainen, suora häntä). Tiet ovat jälleen kerran naurettavan kuoppaisia, mikä vain korostuu korkealla jeepissä istuessa. Hyppäänkin jossain vaiheessa istumaan alas etupenkille, kun saan höykytyksestä kyllikseni. Samalla myös opastuksen taso paranee, sillä kuskinamme toimiva herrasmies työskenteli itse aiemmin luonnonpuistossa ja tuntee sen kuin omat taskunsa. Hän kertoilee hauskoja tarinoita kohtaamisistaan vesipuhvelien ja leopardien kanssa. Ehdimme käydä läpi myös perheasiat, arjen haasteet ja tulevaisuuden haaveet.

Pidämme tauon meren rannalle - ainoassa paikassa, missä turistit saavat astua ulos autosta. Paikalla paistattelee muutama muukin jeeppi. Niiden määrää Yalassa ei rajoiteta, mikä tuntuu todella typerältä, mutta ainakaan tänään väkeä ei ole ollut ruuhkaksi asti. Toivottavasti rahanhimo ei aja täällä luonnon kunnioittamisen edelle.

Kymmenen vuotta sitten tsunami iski Yalaankin täydellä voimallaan. Oma silmä ei oikein erota, miltä luonto on tuolloin voinut näyttää, sillä puut ovat jo korkeita. Villieläimiä ei tsunamissa kuollut, toisin kuin karjaa. "Ystäväni oli täällä sillon oppaana. Muistan, kuinka hän ihmetteli puhelimessa nähneensä norsu- ja kanilaumoja matkalla sisämaahan päin. Hän ajatteli, että varmaan leopardit jahtaavat niitä", kuskimme kertoo.

Itse emme onnistu leopardeja näkemään, mutta se ei haittaa. Oikeastaan on hyvä, että ne eivät näyttäydy ihan joka turistille. Sen sijaan yhden mutkan takaa vastaan löntystelee norsu. Seuraamme sen aamutoimia: kaveri löntystelee ensin lammelle juomaan ja sitten nitkuttaa kutisevaa kylkeään puuta vasten. Olemme kuulemma suunnilleen saman ikäisiä.